• Jos lattiasieni uhkaa (RPY ry. / Tuuma)
• Tiilen historia suomessa

 

 

Runko

Kirvesmies Tapani Marjanen kunnostaa vanhaa maalaistaloa. Kuva: Hannu Rinne.

Hirsirunko on yksinkertainen, mutta tarkkuutta vaativa

Hirsirakennus on perusidealtaan yksinkertainen, mutta salvosten (hirsien risteämä nurkassa) ja varauksen (kahden  päälleekkäisen hirren sovittaminen toisiinsa) on tarkkaa työtä. Kun Suomea on asutettu, on jokaisen perheen täytynyt osata rakentaa oma talonsa. Kirvesmiehiä on ollut jonkin verran hyvin varhain esimerkiksi kirkkojen ja virkatalojen työmailla, mutta rintamamiestaloihin asti talon rakennuttajan rooli on ollut tärkeä työmaalla.

Hirsiseinää voi korjata hirsiä vaihtamalla eli kengittämällä. Tässä on purettu lahot hirret pois. Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne
Seinä korjauksen jälkeen. Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne

Hirsirakennuksen varhaiset salvokset olivat yksinkertaisia, ne täytyi tehdä kirveen ja taltan avulla. Vanhimmissa rakennuksissa hirret katkaistiinkin kirveellä, sillä sahat olivat pitkään harvinaisia. Salvoksia on kymmeniä erilaisia malleja tarpeen, alueen ja tekijän mukaan. Pääratkaisu on se meneekö hirsi nurkasta (pitkänurkkaI yli vai onko kyseessä ns. lyhytnurkka (lohenpyrstö), jonka ansiosta rakennus muistuttaa kivitaloa. Toinen muotoon vaikuttava tekijä on ollut nurkan lujuus: lukitsematon tai lukittu nurkka.

Varaamisen tarkoitus on saada kaksi päällekkäistä hirttä mahdollisimman tiiviisti kiinni toisiinsa. Avovarauksessa alemman hirren yläpuoli ja ylähirren alapuoli muodostavat samanlaiset kaaret. Umpivarauksessa ylemmän hirren alapuoren ura on syvempi ja sen avulla on helpompi pitää tilkettä paikoillaan. Tilkkeenä on käytetty ensin savea ja sammalta, myöhemmin pellavaa. (Huom: älä koskaan käytä villaa, turkiskuoriaiset löytävät sen ja syövät pois. Lasivillaakin näkee käytettävän, mutta se ei sovi puun pariksi koskaan.) Sammaleilla on tapana rapistua pois, ja siksi niitä on tarpeen mukaan lyöty puunuijalla ja tilkeraudalla lisää.

Kun seinä on pystyssä voidaan aluksi karkeammin tasatut hirret veistää sisäpuolelta piilukirveellä kauniin tasaiselle aaltokuviolle. Joskus hirsi jätetään ulkoa pyöreäksi ja mutta veistetään sisältä tasaiseksi. Jos seinä on tarkoitus pinkopahvittaa ja tapetoida ei puun viimeistelyn tarvitse olla kovin tarkkaa, mutta hirsien välinen ura on voitu täyttää rappaamalla, kun uran reunoihin on ensin lyöty puutappeja laastin kiinnikkeeksi.

Tekniikan ohella hirsirakentamisessa on kiinnitetty suurta huomiota puumateriaalin valintaan ja käsittelyyn. Hyvää, hidaskasvuista, tiheäsyistä, vähäoksaista, tasapaksua, vanhaa ja suoraa mäntyä on etsitty rinteen pohjoispuolelta, josta puu on kaadettu helmi-maaliskuulla, koska silloin siinä on vähiten vettä. Puita on talvella ollut myös helpointa kuljettaa ja maanviljelys ei ole vaatinut talvella aikaa. Kuusta ei ole suosittu niin paljoa, koska se kiertyy kuivuessaan. Toisaalta tukipalkkeja on tehty kuusesta sen joustavuuden ja suuremman kantokyvyn ansiosta. Kuusen uskotaan myös olevan paremmin lahoa kestävää.

Siirrettävä ja korjattava

Hirsitaloja on koottu ja purettu eri syistä. Vanhoissa rakennuksissa voi nähdä kirveellä veistetyt numerot osoittamassa hirsien oikeaa järjestystä. Rakennus on saatettu ensimmäisen kerran koota keskellä metsää raaka-aineen äärellä. On ollut helpompi tehdä puutyöt metsässä ja kuljettaa pihaan vain valmis puutavara. Vasta perillä on lyöty tapit ja sovitettu ikkunat sekä ovet.

Purkutalojen hirsistä syntyy aitta. Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne

Rakennuksia on myös jaettu, annetu myötäjäisiksi sekä kierrätetty. Vanhan päärakennuksen hirret on muutettu aitaksi, kun on tehty komeampi pääpytinki tai kaksi aittaa on yhdistetty tekemällä keskelle lisäosa.

Hirsitaloja siirretään edelleen kun syrjäseuduille jää käyttämättömiä taloja ja vanhaa henkeä hakevat oman kodin rakentajat etsivät talojen runkoja. On myös yrittäjiä, jotka ostavat purkutaloja ja tekevät niistä aittoja ja saunoja.

Hirsirakennuksessa on käytety seuraavia työkaluja:

Pantaveitsi ja petkele: kaadetun puun kuoriminen
Kirves: salvoksen tekeminen ja hirsien kaventaminen
Taltta: salvoksen tekeminen
Saha: puiden kaataminen ja hirsien pätkiminen, yleinen vasta 1800-luvulla. Yhden käden timpurin saha yleistyi vasta 1900-luvulla
Kaira / pora: reiät puutapeille, jotka pitävät päällekkäiset hirret kohdakkain.
Tukkisakset: pihdit joilla hirsiä nostetaan ja siirretään
Varo / vara: pinsetin kaltainen lukittava pihti, jolla alemman hirren muoto siirretään ylempään hirteen.
Vatupassi: laudasta ja luotinagasta tehty pystysuoran osoitin
Harppi: salvosten mitoittaminen
Hollihka: rauta, jonka avulla hirret pidetään paikoillaan työstämisen aikana
Telso: kahdella kädellä vedettävä taltta, jolla voidaan viimeistellä varan pohja

Lautaverhous

Heti kun hirsirakennus on pystytetty alkaa aurinko rasittaa sitä: vuoroin kastuva ja auringon lämmössä nopeasti kuivuva puu alkaa halkeilla ja lohkeilla ja vesi pääsee syvemmälle puun sisään. Hirsitalon laudoituksella on kolme perustetta, joista uhrikerroksena oleminen on ensimmäinen: on helpompi uusia laudoitusta, kuin itse runko. Hirsitalo on helposti vetoinen ja sen takia laudoitusta on suositeltu lämmöneristysen ja tiiviyden lisäämiseksi. Laudoituksen alle saatettiin naulata tuohia ja myöhemmin tervapaperia. Kolmas syy on esteettinen: haluttiin talon näyttävän kalliimmalta kivitalolta.

Talojen laudottaminen on melko uusi ilmiö, sillä laudat ovat olleet kalliita. Varhaisin tapa tehdä lautoja oli halkaista ne kiilojen avulla ja muutamat ensimmäset sahat alkoivat toimia 1500-luvulla. 1600-luvulla lautoja käytettiin ulkovuorauksessa vain arvokkaimmissa rakennuksissa kuten kirkoissa ja kartanoissa. 1700-luvulla lautavuoraus yleistyi jo kaupunkien porvareiden taloissa ja 1800-luvun empire edellytti puurakennukselta tasaista vaakalaudoitusta. Suomen merkittävä teollinen vesi- ja höyryvoimaa käyttävä sahateollisuus syntyi vasta 1800-luvun puolivälissä. Tämä rinnalla sahattiin lautoja käsin 1900-luvun alkuun asti.

Maalaistaloissa lautaverhous tuli päärakennuksiin 1800-luvun kuluessa, mutta piharakennukset ovat saaneet olla tähän päivään asti usein hirsipinnalla. Jos aittojen tai muiden rakennusten hirret ovat kovin huonossa kunnossa, on auringolle altistuneet etelä- ja länsiseinät saatettu suojata puuvuorauksella. Kaupungeissa on talot pääsääntöisesti laudoitettuja 1700-luvulta lähtien, mutta ei aina pihan puolelta. Vanha tapa oli verhoilla talot pystylaudoilla, joiden saumojen kohdalle tuli peiterima. Pintamaaliksi tuli punamulta. Empire toi muotiin pontatun vaakalaudoituksen ja talot maalattiin vaaleiksi. 1800-luvun puolivälistä eteenpäin kertaustyylit muokkasivat talon ulkoasua erilaisiksi gotiikan, nikkarityylin, klassismin jne. mukaan, mutta itse hirsirunko ei ole kokenut suuria muutoksia.

Hannu Rinne 14.3.2009

Aiheesta enemmän

- Panu Kaila: Talotohtori, WSOY, 1999.

- Risto Vuolle-Apiala: Hirsitalo, Multikustannus, 2005.