Viimeisin kommentti:
Erkki Koponen, 18.09.2017
Savirappaus
Aloittelen 1860-luvulla rakennetun hirsitalon sisäremonttia. Edellinen on tehty joskus 70-luvulla. Yhdessä huoneessa paljastui tapettikerroksien a...

Näytä kaikki keskustelut
Näytä uusimmat kommentit

 

 

Sisustaminen

Porvarisperheen sali 1800-luvun lopua asusssa hämeenlinnalaisessa Palanderin-talossa, joka toimii museona. Kuva: Hannu Rinne.

Säätyläiskartanosta rintamamiestalon jaloon yksinkertaisuuteen

Suomalaisen rakennustaiteen ja sisustamisen historia ei ole yhtä loistokas kuin Manner-Euroopan. Kun Aurinkokuningas rakensi 1600-luvun jälkipuoliskolla Ranskassa Versailles’in palatsia, asuttiin Suomessa pääasiassa vaatimattomasti sisustetuissa savutuvissa. Edellisessä rinnastuksessa on tosin se mittakaavavirhe, että Suomessakin säätyläiset ja rahvas elivät eri ”maailmassa”. Kartano- ja kotimuseoissa ajattelee helposti, että kylläpä ennen asuttiin hienosti, mutta ylellisten aateliskartanoiden ja virkatalojen salit ja salongit kuvaavat elämää, jota eli vain muutama prosentti Suomen asukkaista. Historiasta tunnetaan paemmin hienot kartanot, mutta myös rahvaan vaatimaton sisutus on pyritty uudistamaan muodinmukaiseksi aina kun siihen on ollut taloudellinen ja sosiaalinen mahdollisuus. Vasta toisen maailmansodan jälkeen enemmistö ihmisistä asui samalla tavalla ja rintamamiestalosta tuli asumisen demokraattinen ja idyllinen perusmuoto.

Aatelistolla oli oikeus verottaa omistamiaan alueita ja siksi he asuivat komeasti. Se osa upseeristoa, joka ei ollut aatelia, saattoi sotilasuran avulla saada virkatalon ja asua talonpoikia paremmin. Myös papisto asui virkataloissa, ja 1800-luvulta lähtien pappilat olivat esimerkkitiloja lähiympäristölleen. 1800-luvulta eteenpäin myös porvariston asema oli siinä määrin merkittävä, että heidän asuntonsa huokuivat vaurautta. Tavalliset maalaiset eivät asuneet pröystäillen – lukuun ottamatta pohjalaisten tilojen komeita kaksvooninkisia, joiden ylempi kerros saattoi olla rakennettu vain ”komian tähren”.

Rakennustaiteessa ja sisustamisessa kulkee rinnakkain kolme eri kulttuuria. Valtakunnan ylin hallitseva luokka, aatelisto, on rikas ja kansainvälisesti sivistynyt. Heidän tapansa ja muotinsa seuraa parhaansa mukaan eurooppalaisia muotivirtauksia. Sotilaiden, virkamiesten ja pappien virka-asunnot puolestaan noudattavat keskusjohtoista virkatalo-ohjesääntöä. Viimeisenä tulevat käsityöläiset ja maanviljelijät: itsenäiset isännät lainaavat säätyläisiltä ideoita mahdollisuuksiaen mukaan. Maattomat sen sijaan asuvat vuosisatojen halki vaatimattomissa torpissa, joissa oli pääasiassa yksi huone, tupa.

 

Sisustamisen historia unohtaa usein tavallisen kansan asumisen. Näin asui leskimies Turussa 1900-luvun alussa: pieni huone, jossa on sänky, lipasto, pöytä ja vaatimaton lämmitysuuni. (Luostarinmäen käsityöläismuseo.)

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Oman talon kunnostamisen yhteydessä on hyvä miettiä mihin historialliseen yhteyteen talo kuuluu ja kuinka sitä aikoo sisustaa. On tyylillinen virhe ottaa porvaristalossa hirsiseinät esiin, vaikka ne olisivat kuinka hienot ja taitavasti piilutut. Porvaristalossa haluttiin nimenomaan peittää maalaismainen hirsi pinkopahvin ja komean tapetin taakse. Samalla tavalla on väärin raapia värikkääksi maalatusta talonpoikastuolista punaiset, siniset ja keltaiset maalit pois ja maalata se kustavilaiseksi harmaaksi. Voimakkaat värit kuuluvat talonpoikaiseen huonekaluun.

Kustavilaisuus

Suomalaisen sisustuksen korkeakulttuurinen historia on pitkälle 1700-luvulle muutaman merkittävän – mutta harvan – rakennuksen ja hajanaisten museoesineiden varassa. Suomi oli Ruotsin valtakunnan syrjäaluetta ja maamme aineellinen kulttuuri oli vaatimaton. 1700-luvun alkuvuosikymmeninä Venäjän armeija valloitti Suomen ja jätti taakseen surkean näyn: vähäiset kaupungit oli poltettu, suuri osa maatiloista oli autioina ja aatelisto pakeni emämaa-Ruotsiin.

Vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla olot Suomessa paranivat. Tervanpoltto ja rautaruukit loivat teollista toimintaa, isojako järkevöitti maanviljelystä ja valistuksen aatteet suosivat sivistystä, taloudellista toimeliaisuutta ja muutenkin kaikenpuolista järkevyyttä. Kehitettiin mm. meidän tuntemamme lämmitysuuni, jossa kuuma ilma kiertää uunin sisällä ja varastoi lämpöä – aikaisemmin suurin osa lämmöstä oli mennyt suoraan harakoille.
1700-luvun lopun kansainvälinen tyyli oli uudelleen henkiin herätetty klassismi, Ruotsi-Suomessa sen nimeksi tuli kustavilaisuus, kuningas Kustaa III:n (1746–92) mukaan. Koko Eurooppa kaipasi uutta raikkaampaa aikakautta ja antiikin jalot ja yksinkertaiset muodot olivat tähän ratkaisu.

Kustavilaisuuden sisustusihanne oli ilmava, vaalea, elegantti, käytännöllinen ja tasapainoinen. Ruotsissa kustavilaisuus on melko koristeellista, kun Suomessa sisustukset ja huonekalut ovat vaatimattomampia: harmaan eri sävyjä ja yksinkertaisia muotoja. Virkatalot ja porvareiden kaupunkitalot hylkäsivät vanhan parituvasta periytyvän pohjaratkaisun ja uudeksi esikuvaksi tuli ns. karoliininen pohjakaava. (Ensimmäiset tällaiset rakennukset ovat jo 1600-luvun lopulta, mutta tyyli levisi hitaasti.) Karoliinisessa rakennuksessa tullaan sisään keskeltä taloa eteisen läpi suoraan suureen saliin. Sen molemmilla puolilla on kaksi huonetta, esimerkiksi keittiö, ruokasali, seurusteluhuone eli förmaaki ja makuuhuone.

Seinien yleisin käsittelytapa oli liimamaalilla maalattu savirappaus. Muutamista rakennuksista löytyy käsinpainettuja tapetteja, jotka on koottu irtopaperiarkeista. Hienopien huoneiden seiniin maalattiin koristeaiheita: värikenttiä reunalistoineen ja antiikkisia pylväitä tai kasviaiheisia köynnöksiä. Katot olivat vaalealla liimamaalilla maalattuja ja lattiat suovalla valkeiksi kuurattuja lankkulattioita. Edustavuutta saatiin sillä, että pääakselin huoneet olivat pariovien ansiosta näyttävässä linjassa. Huonekaluja ei ollut paljoa ja esimerkiksi salissa ne olivat seinän vierillä. Tuolit ja klaffipöydät otettiin käyttöön vain juhlien aikana (eikä salia lämmitetty talvella kuin silloin). Sosiaalinen elämä keskittyi förmaakiin, jota voisi kutsua arkiolohuoneeksi. Huoneessa oli koristeellinen varaava kaakeliuuni, kauniit seinämaalaukset tai käsintehdyt tapetit ja mukava seurusteluryhmä.

Vieraille tarjoiltiin teetä, kahvia, voileipiä ja pullaa. Ajanvietteenä olivat käsityöt, kortinpelaaminen, ääneen lukeminen ja keskusteleminen.
Aatelisten kartanoissa oli aina ollut omat tilat eri toiminnoille: nukkumiselle, ruokailulle, ruoan valmistamiselle ja seurustelemiselle. Virkatalojen myötä tämä kulttuuri levisi laajemmalle joukolle. 1700-luvulla sekä upseerit että papisto eivät saaneet varsinaista rahapalkkaa, mutta heille osoitettiin talon paikka ja alueen asukkaiden oli rakennettava asuinrakennus sääntöjen mukaan. Erityisesti upseereille oli tarkkaa, että rakennus vastasi arvoasemaa. Tai näin ainakin piti olla, mutta aikalaisasiakirjojen mukaan talojen kehnosta rakentamistavasta ja ylläpidosta oli jatkuvasti valituksia.

Huonekaluja valmistavat puusepät pitivät uudesta tyylistä, koska sen mukaiset huonekalut olivat varsin yksinkertaisia verrattuna edeltävään rokokoohon ja materiaaleiksi kelpasivat kotimaiset puulajit.

Empire

Tyylien muuttuminen toiseksi on hidas prosessi. Ranskan salongeissa oli varmasti suuri kohina, kun Napoleon sai vallan (1799 konsuliksi) ja alkoi ohjata myös taidekäsityötä uuteen suuntaan. Viileä klassismi muuttui uljaammaksi: antiikin muotokieltä noudatettiin vielä tiukemmin ja värit muuttivat voimakkaammiksi.

Kaukana Suomessa empire sai jalansijaa kun maa liitettiin osaksi Venäjän suuriruhtinaskuntaa vuonna 1809 ja keisari Aleksanteri I halusi tehdä Helsingistä ja Suomen autonomiasta käyntikortin länteen. Muutoksen symboliksi nousi arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka suunnitteli Helsingin monumentaalikeskustan. Hän oli rakentamista valvovan yli-intendentinkonttorin esimies ja sitä kautta hän valvoi ja suunnitteli rakennuksia ympäri maata. Hänen nimiinsä on liitetty kymmeniä kartanoita, viljamakasiineja ja huvimajoja.

Myös Pietari toimi esikuvana kun suomalaiset käsityöläiset olivat siellä opiskelemassa ja töissä. Samoin virkamiehet kulkivat kahden kaupungin välillä ja kuljettivat kulttuurivaikutteita.

 

Ivarsin talon salissa Seurasaaressa eri tyylit kohtaavat toisensa vuonna 1819. Seinillä on muodinmukainen empire-väritys, mutta huonekalut ovat pari historiallista kautta jäljessä eli talonpoikaiset huonekalut on maalattu kustavilaisin värein.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Kotien sisustuksissa empire merkitsi värin käytön rohkaistumista. Aatelis- ja porvariskodeissa näkyi yhdellä silmäyksellä monta eriväristä huonetta, esimerkiksi keltainen sali, vihreä kirjasto ja sininen förmaaki. Jos seinä oli yhtä väripintaa oli ylhäällä mielellään voimakas boordi. Toinen vaihtoehto oli maalata seinän tasaisen pohjavärin päälle sablonalla tapettimainen kuvio. Huonekalujen muotimateriaali oli tummaksi kiillotettu mahonki, jossa oli kultakoristeita – harmaaksi maalatut kustavilaiset huonekalut olivat auttamattomasti passé.  

Maaseudulla muutokset olivat hitaita. Esimerkiksi Seurasaareen siirretyn pohjanmaalaisen Ivarsin talon toisen kerroksen sali muodistettiin 1819, kun tsaari Aleksanteri I kävi matkallaan levähtämässä talossa. Seinät maalattiin ajan muotivärillä vihreällä, ja kattolistan alle maalattiin hienostunut empirefriisi joka esittää kangaslaskoksia. Myös huonekalut kunnostettiin maalaamalla, mutta ne saivat kustavilaisen harmaan värityksen.
Empire muuttui tyylin loppuaikana porvarilliseksi biedermeieriksi: huonekalut tulivat ennen kaikkea mukaviksi. Parhaimmillaan biedermeir-huonekalu on förmaakin kodikas sohvaryhmä, jolla on pyöristetyt muodot, istumiseen mukavat mittasuhteet ja pehmeät toppaukset.

Kertaustyylit

1800-luvun puolivälin jälkeen Suomessa alkoi voimakas teollinen kehittyminen: sahateollisuus kansainvälistyi, paperiteollisuus syntyi, ensimmäinen rautatie rakennettiin ja porvaristosta tuli merkittävä taloudellista toimeliaisuutta edistävä yhteiskuntaluokka.

Porvaristo alkoi haluta uudenlaista asumistapaa, jopa asuinrakennusten pohjakaava muuttui. Vuosisadan alussa suosittiin vielä keskeissaliratkaisua, kun uudessa järjestyksessä huoneet oli sijoitettu niin, että palvelusväki, perheen asuintilat ja edustuspuoli olivat toisistaan erillään. Isossa porvaristalossa jokaisella näistä saattoi olla myös oma sisäänkäynti.

 

Konsulinnan aamiaishuone vaasalaisesta Loftetin-talosta.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Yhtä suuri muutos tapahtui sisustuksessa. Kun empire oli edustanut klassisia arvoja, niin porvaristoa kiinnosti enemmän se, että kaikki olisi mukavaa ja että sitä oli paljon: seinillä komeakuvioiset tapetit, katossa voimakkaat boordit ja listoitukset, huonekalut täyteläisiä ja hapsuilla koristeltuja. Kaiken tämän lisäksi jokaisen pöydän, lipaston, hyllyn ja piirongin päällä oli koriste-esineitä.

Kertaustyylit esiintyvät sekä arkkitehtuurissa että sisustustyyleissä, historiasta hyödynnettiin, gotiikka, rokokoo, kustavilaisuus ja renessanssi. Eri tyylien osia voitiin myös sekoittaa keskenään ja uudet huonekalut saattoivat hyödyntää melko vapaasti historiallisia esikuvia. Esimerkiksi sohvaryhmä lainasi koristeosat antiikista, mutta puuosat maalattiin mustiksi. Jo tuolloin oltiin sitä mieltä, että on meneillään tyylien sekamelska. Oli nähtävissä, että ”Sekä aineellisesti että aatteellisesti halpahintaisen, taiteellisesti ala-arvoisen kone- ja tukkutyön seuraukset piankin tulivat näkyviin tunteellisen herkän kädentyön halventumisena, taiteellisen yksilöllisyyden surmana ja yleisen maun rappeutumisena.”

Parhaiten kertaustyyleistä tunnetaan uusrenessanssi (n. 1870–1900),  joka muista uus-tyyleistä poiketen vaikutti voimakkaasti sekä arkkitehtuurissa että huonekalusuunnittelussa. Hyvä esimerkki on hämeenlinnalainen 1861 rakennettu Palanderin talo. Ulkovuorauksessa on paljon ruskeasävyisiä klassisia koristeaiheita, mutta ylenpalttisin kruusailu näkyy talon museoidussa salissa, joka on hengästyttävän täysi ja koristeltu: kuvioitu korkkimatto (ajan uutuus!), koristekuvioidut tapetit, paksut samettiset ovi- ja ikkunaverhot, kristallikruunu ja musta-punainen seurusteluryhmä. Huonetta täydentävät lehti- ja taulutelineet, peilit, viherkasvit, pienoisveistokset, lipastot ja koristeellinen kaakeliuuni.
Teollinen huonekaluvalmistus käynnisti ja moni verstas muuttui höyrypuusepänverstaaksi. Mööpeleitä myytiin postimyynnissä ja vauraampien maalaistalojenkin salit saivat uusrenessanssikalustuksen. Vauraimmat saattoivat tilata koko huoneen sisustuksen seinäpaneeleita myöten puusepänverstaalta.

Tapetteja alettiin painaa 1800-luvun puolivälissä painokoneilla, jotka käyttivät uutta teknistä innovaatiota, rullapaperia. Teollisesti valmistetut tapetit olivat huokeita ja kaikilla oli niihin varaa. Suomen tapettiteollisuus oli monipuolista ja suurimittaista, koska vienti Venäjälle oli kannattavaa. Venäläinen maku ohjasi myös mallistoja, joissa oli runsaasti voimakkaita värejä ja kultaa –  painokone pystyi  painamaan kerralla jopa 12 väriä.
Tapettien historiassa 1800-luvun jälkipuoli on ennennäkemättömän rikasta aikaa: Suomessa toimi toistakymmentä tapettitehdasta ja ulkomailta tuli parin vuoden välein uusimman muodin mukaisia painorullia. Tapetteja myös vaihdettiin usein, jopa muutaman vuoden välein.

Kansallinen herääminen

 

Taiteilija Emil Vikströmin rakennuttaman Visavuoren kansallisromanttinen linna-arkkitehtuurista vaikutteita saanut lämmitysuuni.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Vuosisadan loppua kohden arkkitehdit ja kansallismieliset ajattelijat huomasivat, että sisustuksissa ei ollut mitään suomalaista, vaan kaikki oli ulkomaista lainaa ja sekin pinnallisilla muodoilla kikkailua. Alettiin etsiä tyyliä, joka olisi aidosti kotimaista. Syntyi kansallisromantiikka, jossa osa oli kansainvälistä jugendia ja osa karjalaista kansanarkkitehtuuria. Moni kasvava kaupunki sai uuden jugend-kaupunginosan ja loisteliaimmat asunnot olivat kuin kokonaistaideteoksia, joissa huonekalut, tekstiilit ja kiinteä kalustus olivat samaa yhtenäistä tyyliä.

Ensimmäisen maailmansodan ja itsenäistymisen jälkeen kaivattiin jälleen uutta lähestymistapaa asumiseen – haluttiin eroon jopa jugendin koristeellisuudesta. Samalla kun etsittiin uutta, palattiin vanhaan eli klassismin ihanteisiin: syntyi ns. 20-luvun klassismi, joka korosti sisustamisessa vaaleita sävyjä ja yksinkertaisia huonekaluja.

Uusi elämä: Rintamamiestalo

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa piti rakentaa asunto 400.000 ihmiselle. Syntyi jälleenrakennusajan pientalo, jonka nimeksi on vakiintunut ytimekäs rintamamiestalo. Tämänkaltaisia taloja oli alettu rakentaa jo ennen sotia ja valtion viranomaiset olivat kehitelleet arkkitehtien kanssa uudenaikaisen talon mallipiirustuksia jo 30-luvulla. Käänteentekevä muutos vanhaan rakennustapaan oli talon rungon tekeminen kakkos-nelosista ja eristeenä käytetty sahanpuru. Hirsirakentaminen oli siirtymässä historiaan.

Sota nopeutti siirtymistä uuteen rakennustapaan, koska taloja piti sada nopeasti ja halvalla. Samaan aikaan kaikesta oli puutetta, paitsi puusta, ja sitä käytettiin kaikkeen mahdolliseen. Laatikkojen vetimetkin tehtiin puusta; metalliset lankavetimet yleistyivät vasta 1950-luvulla.
1920-luvun klassismi ja funktionalismi olivat jo muokanneet kodin yleisilmettä moderniksi. Maalaisen tupa-ajattelun (ruoan valmistus, ruokailu, puhdetyöt ja nukkuminen samassa huoneessa) sijaan tarjottiin 4–5-henkiselle ydinperheelle asuntoa, jossa oli omat tilat eri toiminnoille: keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sisustus pyrki olemaan sekin uudenaikainen: pinkopahvitettujen seinien päällä vaaleat tapetit, katossa valkoinen haltex-levy ja lattialla korkkimatto. Kuistilla ja eteisessä käytettiin kapeaa sormipanelia. Ovissa yleisin materiaali oli tummaksi petsattu ja lakattu vaneria. Huonekalut olivat selkeitä ja yhä useammin teollisesti valmistettuja. Aikakauden tunnetuin huonekalu on heteka, metalliputkesta ja -verkosta rakennettu sänky.

 

Rintamamiestalon keittiö

Klikkaa kuva suureksi.

 

 

Jälleenrakennusajan makuuhuonnen kalustusta.

Klikkaa kuva suureksi.

 

Voimakkaimmin uudet arvot näkyivät keittiössä, johon saatiin juokseva vesi ja viemäri. Irtokaappien tilalle tulivat keittiökaapit – suunnilleen sellaisina kuin ne nykyäänkin rakennetaan. Mullistavin uutuus oli kuivausritilällä varustettu kaappi. Varhaisimmissa keittiössä ei vielä ollut nykyisen kaltaista tiskipöytää, vaan sen korvasi kovalevyllä päällystetty pöytä, johon oli upotettu valurautainen kaatoallas. Jääkaapin virkaa hoiti kylmää ulkoseinää vasten sijoitettu kaappi ja talon alla ollut kellari. Vasta 50-luvulla yleistyivät jääkaappi, sähköhella ja teräksinen tiskipöytä. Keittiökaappeja valmistettiin teollisesti standardisoitujen mittojen mukaan ja niitä saattoi ostaa vähitellen – mallistot eivät muuttuneet niin usein kyin nykyään.

Omana aikanaan rintamiestaloa ei arvostettu, vaan se nähtiin välttämättömänä ratkaisuna vaikeaan ongelmaan. Vuosikymmenten mittaan talon arvo on kuitenkin noussut. Sen lisäksi, että lähes jokaisella suomalaisella on jokin side taloon, on se osoittautunut suunnittelultaan erinomaiseksi: materiaalit ja suunnitteluratkaisut ovat ajattomat ja kestävät, huonejako (vintin kanssa) toimiva ja sydänmuurin ympärille kiertyvä noppamainen muoto on helppo hahmottaa ja kätevä lämmittää.

Ei ihme, että asuntoilmoituksissa voi nähdä maininnan, ”myydään remontoimaton rintamamiestalo”. Usein puhutaan siitä, että 1700- tai 1800-luvun talon omistajan on oltava varovainen remontin yhteydessä, jotta talon vanha henki ei katoa. Saman toivomuksen voi esittää myös alkuperäisen rintamamiestalon omistajalle.

”Kiitin tiedosta, mutta tarkensin, että talon hankintaan liittyy paljon rahaa tärkeämpiä arvoja. […] en malttanut olla kysymättä, millaisin moraalisin perustein hän katsoo voivansa asua rintamamiestalossa ja millä oikeudella hän on jatkanut taloa siihen huonosti sopivalla lisäsiivellä. Mihin hän katsoi yksilapsisen perheen päänä tarvitsevansa enemmän tilaa kuin siirtolainen tai rintamamies, joka sodan jälkeen kasvatti samoissa neliöissä vähintään kolme lasta.”
Kari Hotakainen, Juoksuhaudantie (2002)

 

Hannu Rinne 30.11.2009

Aiheesta enemmän

- Riitta Koskinen ja Katja Hagelstam: Kartanoita ja porvariskoteja, Sisustuksia ja tapakulttuuria 1800-luvun Suomessa. WSOY, 2006.

- Maire Heikkinen: Suomalainen tapettikirja. SKS & Museovirasto, 2009.

- Toiveikkuuden aika – Sodanjälkeistä rakentamista. Rakennusperinteen ystävät, 2008.

- Suomen antiikkiesineet, päätoimittaja Kari-Paavo Kokki. Weilin+Göös, 2006

Pääsivulle Sivun alkuun Tulosta Ehdot Tekijät