Main menu

2: Hiihtämisen himo

Marraskuun alkupäivinä Mikko Mökki-Nieminen kaatui yhtäkkiä kesken arkipäivän kotikulmillaan liikkuessaan. Hän vain äkkiä oli tantereessa pitkin pituuttaan ja tunsi heti hurjaa kipua reidessä ja olkapäässä. Ensimmäinen ajatus tietysti oli, ettei vaan kukaan olisi nähnyt tapausta. Toinen sisälsi syvän huolen vammojen vakavuudesta ja seurauksista; katkeaako mökilläkäynti ja voiko talvella hiihtää?

Tapahtumasta on kulunut aikaa niin, ettei olkavamma (”hyväasentoinen murtuma”) enää rajoita liikkeitä. Reisi on oireeton. Viimeisin lääkärin sana antaa luvan, itse asiassa vaatii, tekemään mitä tahansa. Enemmän kuin rajoittunutta työkykyään Mikko harmitteli mökkiviikonloppuja, joina joutui pitämään oikeata kättä lepositeessä. Tekeminen oli rajallista. Ei voinut kantaa puita ja vettä kaksin käsin, ei meloa, soutaa, pyöräillä, sahata, pilkkoa; ei oikein mitään. Ja hiihtokausi lähestyi.

Nyt on lupa hiihtää. Olka on arka, mutta kun sanotaan liikunnan sitä parantavan, sen kestää.

Mikko puskee talven aikana lähimaastoihin kymmenien kilometrien latuverkoston, hiihtää niillä etupäässä yksin. Hänellä käy hiihtäviä vieraita harvoin. Paikkakunnalla ei ole kuin pari muuta hiihtäjää. Heilläkin on omat, vain silloin tällöin toisiaan kohtaavat reittinsä.

Mikon ladut seurailevat harjuja, kiertelevät lampia, kulkevat ikiaikaisia polunpohjia tai käyttämättömiä metsäteitä. Hän ei kaipaa tänne koneella tehtyjä, tienviitoin varustettuja ja valaistuja latuja. Tietysti muita hiihtäjiä saisi olla enemmän; ladut muodostuisivat silloin nopeammin, eikä juuri Mikon olisi niitä ensimmäiseksi auottava viikon tuiskujen jälkeen.

Istumatyötä tekevälle Mikolle leveillä metsäsuksilla umpihankeen hiihto on erinomaista kuntoliikuntaa. Naapurimökin isäntä, innokas kuntoilija, hiihtotapahtumiin huolella valmentautuva eläkeläinen ei käy mökillään talvisin lainkaan. Hänen mielestään täällä ei voi hiihtää, kun ei ole kunnon latuja. Hänen täytyisi myös saada tietää hiihtämänsä kilometrimäärät; hiihtokeskusten ja taajamien latuverkostoista sellaisen voi selvittää.

Mikon mielestä latu syntyy, kun hiihtää ensin yhteen suuntaan ja palaa sitten takaisin; siinä on seuraavaksi päiväksi joutuisasti sujuteltava reitti. Ei tarvita möyryäviä koneita. Kysyttäessä paljonko hiihdit Mikko vastaa esimerkiksi, että kolme tuntia. Hän ei kilometreistä tiedä. Kilometrin hiihto metsäsuksilla hangessa ja tikkusuksilla jäisellä uralla eivät ole vertailtavissakaan. Kuka tahansa lykkii konelatua, mutta umpihangessa tai ”luonnonladulla” pärjäävät vain riskit. Hiihtäessään Mikko tuntee joskus itsensä sellaiseksi.

Amerikassa on kuulemma kasvamassa umpihankihiihdon kilpailuharrastus. Jokainen kilpailija joutuu ylittämään laajan, laduttoman lumiaukean, vieressä hiihtävän jäljille ei saa mennä. Se on Mikosta selvää paras voittaa -meininkiä. Hävinneet eivät juuri voi syytellä voiteluvirheitä (laji on siinä mielessä melko ongelmaton) tai sitä, että latua ei annettu. Ehkä tuokin tulee joskus Suomeen niin kuin Amerikasta monet asiat tapaavat. Mikosta se olisi kunnon vastaveto sairaalloisena pitämälleen huippukilpahiihdolle.

Suomessakin on jo umpihankikilpailuja. Ne ovat niin teräksisiä ja taitavia miehiä varten, että niistä ei jokamieskisoiksi ole. Jos Mikko on oikein ymmärtänyt, niin jossakin Pohjois-Suomessa järjestetään laduttomalle selkoselle suunnistuskilpailu. Kilpailijat lähtevät aamusella puisin, monimetrisin metsäsuksin, yöpymisvälineet tulentekovehkeineen ja eväät sisältävine rinkkoineen rasteja etsimään ja palailevat joskus seuraavan vuorokauden iltasella, jos eivät ole selkosille seonneet. Siinä vaalitaan todellista hiihtoperinnettä. Kuttaperkkasuksilla huolletulla ladulla kilpailemisen historiahan on lyhyt, siinä ei ole erämieshiihdon tenhoa.

Mikko tietää, miltä lappilaisessa umpihangessa kulku rinkan alla tuntuu. Joskus hän käy pohjoisten hiihtokeskuksienkin laduilla kuntoilemassa, mutta pitää sitä hiihtovaellukseen verrattuna seurustelumuotona.

Ettei ymmärrettäisi Mikon hiihtoharrastuksen olevan vain kiinni kuntoilun himosta ja rehvakkaasta tarpomisesta, on sanottava, että ensisijaisesti hänet saavat lumiseen metsään aivan muut asiat.

Tällä talven ensimmäisellä retkellään hän ihastelee maisemaa, pehmeästi leijailevaa lunta, väliin utuharson lävitse kuultavaa aurinkoa, havainnoi kiinnostuksella kärpän ja myyrien jälkiä, arvioi hirvikantaa makuukuoppien ja jotosjälkien perusteella, ihastelee pyyparia ja korppien sointuvia kiekauksia korkealla kuusikon yllä ja arvelee ilveksen loikkineen harjun rinnettä ennen edellistä lumisadetta. Välillä hän pysähtyy henkäisemään. Ei välttämättä uupumuksesta, vaan ihastuksesta talviseen metsään. Kuinka huojentunut hän onkaan huomatessaan, että jaksaa entiseen tapaansa taapertaa suksilla tutuissa maisemissa. Syksyisen tapaturmanhan ei olisi tarvinnut olla kuin hieman pahempi, niin häneltä olisivat jääneet talven hiihdot tekemättä.

Jaa