Main menu

3: Menetetty pimeys

Valoisuuden lisäksi Mikko Mökki-Nieminen kaipaa pimeyttä jopa vuoden hämärimpinä aikoina. Hänen mielestään ihmisen tulisi silloin tällöin kokea täydellistä pimeyttä, tai ainakin luonnollista hämäryyttä. Luonnottoman pimeyden saa tietysti menemällä ikkunattomaan tilaan keinovaloja sytyttämättä. Mutta Mikko kaipaa pimeätä maisemaa. Yksinäisellä mökillä sellaisen luulisi nähtävän.

 

Synkeänä syysyönäkin näkyy Mökki-Niemisen pihalle aina joitakin valoja. Jos jossakin muussa rantamökissä on asukkaita, se kerrotaan valoilla: kynttiläroihut tai täydet pihavalot saattavat valaista tonttia läpi yön. Jossakin kiiluu niinsanottu konnavalo mökin ikkunassa. Pihavalojen kajoja näkyy kaukaa, laajojenkin, asumattomien metsäalueitten yllä, kaukaisilta kyliltä asti. Pilvisyydestä ja sumuisuudesta riippuen koko pohjoinen taivaanranta hehkuu sähköisesti heikommin tai vahvemmin. Vaikeata on päätellä, syntyykö hehku etäisten taajamien katuvaloista vai läheisimmän valtatien liikenteestä. Joka tapauksessa pimeimpinäkin öinä sen suunnan metsän reunan erottaa valaistua taivasta vasten. Luonnollinen pimeys on Mökki-Niemisen tontilla menetetty. 

Yömaisemaa häiritsevistä valoista huolimatta tontilla näkee tähtitaivaan hyvin, ohuimpia tähtisumuja myöten. Jotkut vieraat ihastelevat sitä ihmeenä. Eihän nykyään tähtitaivasta huomata kaupunkien, taajamien ja liikenneväylien valoilta, matalimpienkin torppien pihoilla pihavalot sammuttavat tähdet loisteellaan. Ovatkohan nykyajan lapset nähneetkään aitoa, ”vanhanaikaista” tähtitaivasta? Pitävät kai puhetta ja kuvia sellaisesta satuhöpötyksenä. Yön pimeys saattaa olla taajamien kasvateille outo käsite.

Mikko Mökki-Nieminen kaipaa kunnon pimeyttä. Pilvisenä syysyönä voi onneksi sentään olla niin pimeätä, että on vaikeata kulkea kunnollistakin tietä, metsäpolusta puhumattakaan.

Luminen metsä ei ole koskaan täysin pimeä, oli sitten pilvistä tai ei. Pimeyttä kaipaavaa se kiehtoo silti; onhan kysymys valoisasta yöpimeydestä. Hankien hohtaessa näkee kuutamolla kulkea keinovaloitta miltei missä vain. Pakkasyön kuutonkin tähtitaivas valaisee maisemaa, jos sitä ei valoilla häiritä. Pihavalojen vaikutuspiirin ulkopuolella, valokehän ja syvien varjojen ulottumattomissa voi teillä törmäilemättä ja ojiin kellahtamatta tähtien alla kulkea. Järvimaisema ja peltoaukeakin hahmottuvat tähtiloisteessa selvinä. Talvisena tähtiyönä käveleminen onkin Mökki-Niemisen mieliharrastuksia. Hän tietää ”pimeässä” kulkemistaankin kylällä kummasteltavan hänen muitten omaperäisten harrastustensa lisäksi.

Mutta kylällä ei tiedetä, että joskus kaikkein pimeimpinä öinä Mikko on kulkenut taskulamppuineen erääseen metsäiseen, pihavalojen ulottumattomissa uinuvaan, liikenteen ja taajamien valoilta katveessa lepäävään niemeen, sammuttanut lamppunsa ja isoon petäjään nojaillen ottanut pimeydestä irti kaiken saatavan. Täysin pimeä hetki on pian ohitse, silmä mukautuu hämärään muutamissa minuuteissa ja varmaankin neljännestunnin kuluttua puitten latvat erottuvat tummina siluetteina mukamas yönmustaa taivasta vasten. Siinä on mukava kuunnella tuulta tai tyyneyden hiljaisuutta ja toivoa jonkun eläimen jotakin mainitsevan. Yleisen mielipiteen mukaan siinä tilanteessa pitäisi pelätä. Mikko ei osaa. Jos ei aivan pelkää, mutta on enemmän varuillaan kaupungin yössä valoisillakin kaduilla; riidanhaluisia korstoja tapaa niillä monin verroin helpommin kuin metsässä mörköjä.

Pimeys on Mikko Mökki-Niemisen mielestä yhtä rauhoittavaa kuin hiljaisuus, yksi lomamökin merkittävimmistä arvoista.

Jaa